Hae tästä blogista

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Sosiaalinen media

Television teema-illassa käsiteltiin sosiaalista mediaa. Keskustelijoina oli toimittajia, yrittäjiä, suurten yritysten työntekijöitä, tietoturvan ammattilainen, euroviisukarsinnan voittaja ja juontajapari tietenkin.
Mielipiteitä puolesta ja vastaan.
Kiinnostava ohjelma sinänsä, en kuitenkaan ota kantaa tuon ohjelman sisältöön, vaan ajatuksia herätti oma netin käyttöni. Olen sitä ikäpolvea jolle pankin tiski oli tuttu ja ainoa asiointipaikka raha-asioissa. Poliisia, pappia ja lääkäriä puhuteltiin "lakki kourassa". Nykyisin virkakuntaa voi puhutella hiirellä ja herranpelkokin on historiaa.
Hiirikäteni on vuosien saatossa harjaantunut ja surffailu netissä on luonteva tapa etsiä tietoa tai viihdykettä.

Facebookia käytin muutaman kuukauden, kunnes huomasin ettei se toimi sen kummemmin kuin elävä elämäkään. Tai nimen omaan toimii kuten elävä elämä, tärkeää on olla esillä, sanottavalla ei niin väliä. Ihminen ei muuksi muutu, netissäkään.
Toki tunnustan facebookin, twitterin yms. nopeuden ja tehokkuuden tiedon levittäjänä. Niitä tiedon murusia odotellessani kuitenkin turhauduin ja hyppäsin kelkasta.
Toinen netissä kokeilemani sosiaalinen kanssakäyminen on ollut chattailu. Olen tavannut sekä hauskoja että myös keskustelutaitoisia tyyppejä chatissa. Häirikköjäkin mahtuu mukaan, mutta suurin osa on aivan tavallisia ihmisiä iloineen ja murheineen. Siellä on syntynyt vuosia kestäneitä ystävyyksiä, tapaamisiakin on järjestetty,  jopa pari avioliittoakin tiedän nettituttavuuksien välillä solmitun.  Mutta aikansa sitäkin.
Skype puolestaan on järkevä ja mukava tapa pitää yllä yhteyksiä ja mahdollistaa puhelut pelkän netin hinnalla ympäri maapallon. Harva kuitenkaan tuttavistani käyttää sitä, kännykkä on pitänyt pintansa kommunikointivälineenä.

Tämä blogin kirjoittelu on uusin nettiharrastukseni. En ole asettanut tälle tavotteita, tämä saa elää omaa elämäänsä ja muotoutua kulloistenkin mietteitteni tai aktiviteettieni mukaan. Tosin alottaessani en uskonut tästä tulevan niin koirapainotteinen kuin miksi se on osottautunut.
Voisiko sanoa että siitä puhe mistä puute. Tai sydämen kyllyydestä jne. Kummin vain, ja uskoisin lukijoistanikin suurimman osan olevan koirista kiinnostuneita päätellen tilastotietojen lukijapiikeistä koirajuttunen jälkeen.
Yksinpuheluahan tämä kirjoittelu on, mutta luen myös itsekin mielelläni sen kummemmin kommentoimatta  toisten kirjoittamia blogeja. Kiinnostavista bloggaajista tulee ikäänkuin tuttavia, lienee sama ilmiö kuin TV-sarjojen seuraaminen, kurkkaanpa....                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                              

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Pentutreffit

Pentutapaaminen sovittiin pidettäväksi Vilman kotona, jossa on 4 eri-ikäistä ja näköistä koiraa. Perheitttensä ainokaisena eläville pennuille se on oivallinen tapa tutustua laumana toimimiseen. 
Valitettavasti Nella ei päässyt tapaamiseen, mutta poikkesimme Iipan kanssa sen luona menomatkalla.
Nella on sydämellinen pieni neiti, jolla on tärkeä tehtävä: olla koko perheen yhteinen KOIRA. Sitä virkaansa se hoitaakin antaumuksella. Kuulumisia vaihdettiin ja tuleviakin hiukan sivuttiin...Satu-äiti oli pannut pottukattilan tulelle ja ruokki matkalaiset, mikäpä oli jatkaa tapaamaan toisia pentuja... Kiitos Satu !

Saavuimme Vilman luo ehkä sen kuuluisan akateemisen vartin myöhässä, toiset olivatkin jo paikalla ja ulkoilimme aluksi porukalla, ihmiset ja koirat sekaisin.
Oli ilo tavata pennut ja nähdä miten ne osasivat suhtautua niin vieraisiin koiriin kuin outoihin ihmisiinkin häkeltymättä. Lyhyesti sanottuna: ne hallitsivat koiraetiketin säännöt hyvin.
Matkaa aikuisuuteen on vielä ja työtä tehtäväksi mutta pohja on vahva ja siitä on hyvä ponnistaa.

Ulkoiltuamme menimme sisälle ja siellä monenmoisten koirakiemuroitten jälkeen Vilman Anne-emäntä nosti pöydälle ei koiraa (niinkin voisi äkkiä olettaa) vaan itse tekemänsä upeat voileipäkakut! 
Ne maistuivat ja pienen tivaamisen jälkeen emäntämme paljastuikin ammattilaiseksi : )

Pentujen isäkoiran omistaja Marjaana poikkesi myös paikalla näyttelyreissullaan ja oli hänkin ihastunut näkemäänsä.
Paluumatkalla poikkesimme Iissä Pipsan luona. Pipsa on P-pentujen isäkoiran täyssisko, samasta pentueesta.Kiitämme isäntiämme ja emäntiämme että saimme tulla ja tavata meille niin tärkeitä koiria!








PS. tässä vielä linkki Vilman julkiseen ensiesiintymiseen http://www.youtube.com/watch?v=YuyzUu0tIAQ&feature=mfu_in_order&list=UL

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Vilinää ja vilskettä



Lapland's pienokaiset visiteerasivat emonsa ja kasvattajansa kanssa vielä ennen uusiin koteihinsa muuttamista Taivaanrannalla.
Niille oli eilen tehty kaunis pentutrimmi ja ne näyttivät aivan juhla-asuisilta vierailijoilta  : )

Taivaanrannalle saapui Iippakin pentuja tervehtimään. Ja kun saman rodun kaksi kasvattajaa tapaa toisensa niin asiaahan riittää puhuttavaksi.
Pelkkä puhe kaipaa havainnollistamista, siispä pentu pöydälle...



On hyvä, että kasvattajat tekevät yhteistyötä ja vaihtavat keskenään kokemuksiaan ja näkökulmiaan, kaikki se koituu yksittäisten koirien  ja koko rodun parhaaksi. 

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Kyyneleitä Taivaanrannalla

Tänään on aika hiljentyä muistelemaan naapuria, jonka taistelua vakavaa sairautta  vastaan olen myötätunnolla seurannut .
Sairaus oli alkanut jo ennenkuin hän muutti naapuriksemme. Hoito oli tehonnut, mutta sairaus uusiutui ja toinen raskas hoitojakso oli edessä. Näin miten ihminen muuttuu itsensä varjoksi . .
Alkoi uusi toipuminen ja sitä oli ilo seurata, varjo alkoi voimistua ja elämänhalu loi uskoa tulevaan. Kuukausi kuukaudelta saimme seurata elämän voittavan ja lopulta uskoimme sairauden nujerretuksi.

Kunnes...kaksi viikkoa ja elämä oli ohi.

Me lähdemme tästä elämästä, emmekä kuitenkaan lähde. Me elämme edelleen kaikessa, mitä olemme tehneet. Kaikki, mitä olemme ajatelleet ja sanoneet ja olleet, jää elämään ja valaisemaan toisten tietä. Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole, vaan elämme niiden sydämissä, jotka ovat rakastaneet meitä.
(Martti Lindqvist)

torstai 17. maaliskuuta 2011

Tieto lisää tuskaa


Yhteiskunnan haavoittuvuus on jälleen konkretisoitunut valtavavilla mittasuhteilla. Tällä kertaa  Japanissa. Ihminen vastaan luonto.
Asia on periaatteiltaan yksinkertainen; mikäli ihminen pystyisi elämään sopusoinnussa luonnon kanssa ongelmia syntyisi vähemmän ja ne olisivat pienempiä koko ihmiskuntaa ajatellen.
Periaatteeltaan näin, mutta käytännössä se ei enää ole mahdollista. Ihmiskunta on ohittanut rajapyykin jo kauan sitten.
Meitä on yksinkertaisesti liikaa jotta nykyinen elintaso olisi mahdollista toteuttaa luonnollisella tavalla. Yksittäisen ihmisen kohdalla se voi olla mahdollista vieläkin, mutta yhteiskunta on sairastunut mammuttitautiin.
Olen aiemminkin kritisoinut blogissani talouden kasvuodotuksia, yksinkertaisella järjenjuoksulla ajatellen siinä käy kuin ilmapallolle; pallo räjähtää.

Tästä syystä en ole kovin pahoillani siitä ettei minulla ole lapsenlapsia. Omaa lapsuuttani ajatellen maailma oli luonnonmukaisempi paikka elää. Maan lannoitus hoitui karjanlannalla ja ruoka ja elämä oli yksinkertaista.
Sittemmin lannoitus siirtyi Kemiran tuotteisiin, karjanlannasta tuli ongelmajätettä ja marketeissa on nykyisin hyllymetreittäin keinotekoisia ruokatavikkeita, joita markkinoidaan terveystuotteina. Kodinkoneita ei enää kannata korjata, on halvempaa ostaa uusi. Markkinointi luo ihmisille uusia tarpeita ja sitä rataa....

Kemira ja Suomen markka ja posti ovat mennyttä elämää, kansallisomaisuus on myyty lyhytnäköisesti monikansallisille omistajille, emme ole paikallisesti (vesivaroistamme huolimatta) omavaraisia energiantuotannossa vähäisessäkään määrin, siitä pitää huolen kaikkea hallitseva MARKKINA.

Edelläolevasta huolimatta jatkan omaa pientä elämääni pienissä mittasuhteissa panikoimatta, otan vastaan mitä eteen tulee ja elän sen mukaan. Silti tunnen syvää myötätuntoa katastrofien keskellä eläviä ihmisiä kohtaan.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Mieleni minun tekevi

On se aika vuodesta jolloin viherpaukaloa alkaa kutiamaan. Kotimieskeikkani aikana oli pitkä pakkasjakso ja olin pienentänyt lämpöä pattereista minimiin, tuloksena odottikin sitten kotiin palatessani yllätys ikkunalaudalla . Joulukaktus sai kylmäkäsittelyn ja innostui työntämään nuppuja esiin. Olen antanut sille oikeaoppisen lepokauden, mutta ilmeisesti meillä on sen kukkimiseen liian lämmin huoneilma.
Myös orkideat (hankin niitä kaksi syksyllä) voivat hyvin ja kasvattavat uutta lehteä. Olen kastellut kukkiani luonnon vedellä, jota olen hakenut joesta ennen sen jäätymistä ja sitten myöhemmin hetteestä.
Hetteelle on vaikea pääsy tähän aikaan vuodesta, siispä piti miettiä mistä saada luonnonvettä. Yksi keino on sulatella lumesta, mutta sitten sain ahaa-elämyksen.



Rovaniemellä toimii avantouintiseura ja he ylläpitävät avantoa. Mieleni tekee kokeilla avantouintia, mutta toistaiseksi ei ole rohkeus riittänyt. Ehkä vielä jonain päivänä....
Täältä saa kuitenkin jokivettä kukille, vaikkakin sitä onkin hankala ottaa tuosta kastelematta itseään. Lenkkikaverini avustuksella sain kolme kanisterillista kalkitonta vettä kukilleni. Kiitos Seija!

torstai 10. maaliskuuta 2011

Taivaanrannalla pieniä vieraita



Viisiviikkoiset Lapland's D-pennut suorittivat ensivisiittinsä Taivaanrannalle emonsa ja kasvattajansa saattelemina.
Pienen alkulämmittelyn jälkeen tuttavuutemme kehittyi antoisaksi puolin ja toisin.
Lissu-rouva hyväksyi tyynen rauhallisesti minun touhuni pentujensa kanssa ja jättäytyi itse sivustaseuraajan osaan.













Pienet ulkoilivat myös hetken aikaa.
Loin lumet takapihalta pienten vieraitteni leikkiä ja harjoitella sisäsiisteyttä. Jokainen lirautti pissit ulos.






Ulkoilun jälkeen maistuu ruoka.

Helppoja vieraita, omat eväät mukana !

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Home sweet home


Oli mukava palata Rovaniemelle viikkojen poissaolon jälkeen.
 Vastassa oli aurinkoinen aamu ja kun tämä kuvan veijari istui odottamassa asemarakennuksen kupeessa hiipi hymy suupieliin.

VR  on saanut moitteita runsaasti viimeaikoina pakkas- ja lumiongelmien vuoksi. Syystäkin, sen huomasin Helsingin rautatieasemalla, halli oli täynnä ihmisiä, jotka tuijottivat ovien yläpuolella olevia infotauluja. Kuulutus kertoi milloin minkin junan lähdön  peruuntuneen.

Aika ja tekniikka kulkee eteenpäin ja hyvä niin. Uudet makuuvaunut ovat mukavia ja kiskojen kolke historiaa. Tosin se toi matkustukseen  tunteen matkan edistymisestä ja kyllä haikeana muistelen vanhoja lättähattujakin . Vai olisikohan kyse taakse jääneen nuoruuden haikailusta, lättähattu toi minut vielä tyttönä ollessani Rovaniemelle   : )

Lauha sää, aurinko ja voimakas tuuli syö lunta, hanget hupenevat aivan silmissä.  Hiihtokelit ovat parhaimmillaan, toivottavasti niitä riittää pitkälle eteenpäinkin.