Kaisan kaljamat

Tällaisia ovat lenkkimaastot pohjoisessakin nykyään. Älköön kukaan sanoko minulle, ettei ilmaston muutos ole käynnissä. 

Meillä oli jo kaunis valkoinen maisema, luntakin sen verran, että kaupungin miehet pohjustivat latureittejä.
Tässä tulos tihkusateitten jälkeen.

Sää kuin sää on sopiva ulkoiluun, se on vain varuste- ja mielialakysymys.
Nastalenkkarit jalkaan ja metsään...seurakseni sain Seija-ystäväni. Käveleskelimme hetteelle niitä näitä jutellen ja menneitä retkiämme muistellen. Kuten niitäkin laavunsiivouksia, joita menneinä kesinä teimme. 
Tämän kuvan jykevän pöytäryhmän kaupunki rakensi hetteelle pari vuotta taaksepäin luontopolun kunnostamisen yhteydessä.
Me siistimme pöydältä siihen varisseet neulaset ja kävyt kuusen oksalla. Jos sattuisi pakastamaan eivät jäätyisi kiinni pöydän pintaan. 
Ja jatkoimme matkaamme. 

Keskiäkäisiä ajatuksia 2

Jatkan vielä marinaani, kun vauhtiin pääsin.
Toimittajista, erityisesti urheilutoimittajista. Miksikähän heillä on vain yksi sävelkorkeus selostaessaan, volyymia sen sijaan liiankin kanssa...ja ne kysymykset urheilijoille suorituksen jälkeen...

Tai miksi pareittain kulkevat jalankulkijat kävelevät tasan keskellä pyörätietä tai pysähtyvät juuri siihen keskelle seurustelemaan... saa siinä arpoa pyörällä tai potkurilla miltä puolelta ohittaa kolhimatta ketään... 

Tai miksi ei enää osata tehdä portaita, jotka eivät hengästytä...

Tai miksi tämä bloggeri ei hyväksy tekemiäni muutoksia tuonne kommentointipuolelle. Tosin tässä kohdassa olen valmis katsomaan peiliin, josko aivojen rasvaaminen korjaisi ongelman.

Taivaanvalkeat

Myöhään illalla oli kymmenisen astetta pakkasta ja pilvetön taivas tähtiä täynnä, kun kurkistin ovesta ulos. Jos vanhoihin merkkeihin olisi luottaminen lupeissa olisi myös revontulia. Niinpä en ruvennutkaan houkuttelemaan nukkumattia vaan kietaisin peitteen ympärilleni ja menin pihalle odottelemaan valospektaakkelia.

Tulihan se sieltä, koko taivaankannen kattavat voimistuvat ja leiskuavat revontulet!

Koskaan en ole onnistunut niitä tallentamaan kameralla. Pakkasyön jälkeen päivän valkeneminen tarjoaa korvauksen yölliselle puutteelle, pikkupokkarini tallensi auringon nousun Rokella!

Talviunilla

Taivaanrannalla vietetään hiljaiseloa, tapahtumia on niukanlaisesti. Tai niitähän kyllä olisi mikäli riittäisi intoa osallistua.
Syksyn lyhyet päivät ja sateentuhmuiset säät eivät houkuttele liikkeelle ilman mielenkiintoista syytä.
Vakituisia syitä on muutama - vesijumppa uimahallilla ja  kymmenen kerran kuntoutusjumppa TK:ssa. Jälkimmäisestäkin leikkauksesta on kulunut jo hiukan yli neljä kuukautta ja kävely sujuu kohtuullisesti vaikkakaan vauhti ei päätä huimaa.
Se syyskuinen matka Espanjaan teki terää,  ympäristön vaihdos, lämpö ja uudet tuttavuudet  virkistivät yhtälailla mieltä kuin kehoakin. Enpä olisi uskonut vielä kesällä moisen matkan mahdollisuuteen, toisaalta ei lentokoneessa istumiseen juuri kuntoa kysytä. Riittää kun pääsee kotiovelta taksiin ja taksista lentokentälle, enemmän on kyse rohkeudesta hypätä tuntemattomaan. Se kun oli minun ensimmäinen ulkomaanmatkani, ellei oteta lukuun näitä rajanaapureita joissa piipahdetaan autolla.

Käsityöt eivät enää houkuttele kun ei ole minkään tarvetta. Lukeminenkaan ei tunnu maistuvan, Annikki Kariniemi odottaa vieläkin syventymistäni, vaikka palautuspäivä uhkaa...Eino Leino sensijaan ei petä koskaan,en itsekään tiedä miksi Leinon tuotanto on minulle niin mieleen.

YouTubesta toisinaan kuuntelen Loirin Leino-tulkintoja ja siellä surffaillessani eksyn aivan toisenlaisiin tunnelmiin...kuin tännekin  http://www.youtube.com/watch?v=GxPBa5rCkGs&feature=related.
Minun ikäisilleni nostalgiaa : )