Olemme tavanneet hänen kanssaan kerran viikossa tämän kahden vuoden ajan. Olemme ulkoilleet...kahvitelleet....keskustelleet Rovaniemen historiasta ja tapahtumista....puhuneet vanhoista tavoista, käsitöistä....pelanneet korttia....ja mukana on lähes aina ollut huumori.
Nyt tuo kaikki on takana. Hän ei enää palaa kotiin, vaan viettää elämänsä viimeiset hetket TK:n vuodeosastolla. Me tapaamme vielä, mutta ero on läsnä jokaisessa tapaamisessa. Saan saattaa häntä loppuun asti.
Voin olla ulkoapäin kova ja vahva,
mutta sisältä heikko ja hutera.
Voin hymyillä leveämmin kuin aurinko,
mutta samalla hymyn taakse voi kätkeytyä kyynelten valtameri.
Voin sanoa, että minulla on kaikki hyvin,
vaikka oikeasti tarvitsisin tukea ja apua
kipeämmin kuin koskaan.
Voin sanoa, että ei haittaa tai ymmärrän täysin,
vaikka sisimmässäni olisin murentunut hiekan kokoisiksi palasiksi ja toivonut,
että heräisin unesta, pahasta sellaisesta.
Voin sanoa että jaksan, tarkoittamatta sitä.
- tuntematon -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti