Politiikka ja maailmantilanne ovat minun kiellettyjen aiheiden listalla, uskontokin. Mutta jos joku pyytää vaikka lukemaan raamattua teen sen tottakai ja veisaamme muutaman virren. Laulamme muutenkin paljon kunkin toivomusten mukaan. Vitsi on siinä, että minä tarvitsen tuekseni sanat, heillä ne ovat omalla kovalevyllä. Käymme kävelyllä, eräät menevät sellaista vauhtia, että minun on pidettävä huolta omasta kunnostani pysyäkseni mukana.
Meitä Muistikavereita löytyy moneen tarpeeseen: yksi käy mummelin kanssa uimassa, toinen sivakoi papan kanssa murtsikkaa, kolmas pelaa tuppea ja tuolijumppa sopii kaikille. Moni tapailee tanssiaskeleita kun pannaan sopivaa musiikkia soimaan, sehän onkin tutkitusti varsinaista aivojumppaa.
Ei haittaa, vaikka he eivät tunnista minua itseäni. Eräs ihana jo edesmennyt mummeli näki jo parvekkeeltaan riemunkirjavan reppuni lähestyvän pyörän tarakalla ja kipitti ovelle odottamaan summerin soimista. Silloin minä olin hänen vanha ystävänsä, joka ei varmasti olisi osannut käyttää hissiä vaan olisi eksynyt portaikkoon. Ulkoillessamme hän aina ihmetteli mihin kaikki tuttavat olivat kadonneet. Hän oli vaivautunut kun tämän tästä joku "ventovieras" pysähtyi iloisesti juttelemaan ja kysymään kuulumisia - kuka lie? Heistä eroon päästyään hän ärsyyntyneenä tuhahteli ettei ollut heitä koskaan nähnytkään!
Me Muistikaverit olemme tärkeitä myös sairastuneiden läheisille. He saavat tarpeellisen tauon, hetken omaa aikaa ilman jatkuvaa huolehtimista. Me teemme ilmaista vapaaehtoistyötä - laskuja ei lähetetä perään eikä meidän takia tarvitse etukäteen siivota, emme tee tupatarkastusta.
Parasta tässä hommassa on se kun näkee että saa silmät kirkkaiksi ja vähintään hymyn huulille heille joiden elämänpiiri on armotta supistunut! Muistikaverin pääsyvaatimukset eivät ole liian korkeat, olemme vain ihminen ihmiselle. Tällaisenakin riittää.
