Vuosia rokulissa olleet kävelysauvani pääsivät mukaan. Aikoinaan käytin niitä työmatkoilla säännöllisesti. Paljon puhutaan niiden liikuntaan antamasta tehosta, mutta siitä voi olla montaakin mieltä. Tehoon vaikuttaa tekniikka, sitä näkee jos jonkinlaista.
Mutta jokainen tyylillään, pääasia että nauttii ulkoilusta.
Tuoreessa lumessa näkee monenlaisia jälkiä, niin ihmisten kuin eläintekin jättämiä. Koirien kanssa lampsiessa niitä tuli luettua kuin lumeen kirjoitettua tarinaa.
Edelleenkin kuljen metsässä aistit avoinna, vuoden kiertoa seuraten. Linnut ovat jo pitkään etsineet kumppania, varisten raakkuminen on ensimmäisiä kevään airueita minulle. Se kuulostaa suorastaan kauniilta pitkän hiljaisen talven jälkeen.
Tikat rummuttavat keloja, talitiaiset laulavat jo kokonaisilla säkeillään, pakkasessa äänet kantautuvat kauas, metsä on herännyt elämään.
Kotonakin saan seurata keittiön ikkunasta oravien ja harakoiden puuhia.
Ne eivät ole ylimpiä ystäviä, päättelen. Eräänä aamuna näin kahden harakan ajavan takaa nuorta oravaa, joka pakeni henkensä edestä kuusesta toiseen oksien suojaa hyväkseen käyttäen. Oksat estivät harakoita saamasta saalista ja sillä kertaa orava säästi henkensä.
Liekö orava aikonut ryöstöretkelle harakanpesään, siellä pitäisi olla jo munat munittuna...
Kuva ei ole takaa-ajotilanteesta, siinä on menossa kosiskeluseremoniat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti