Pakkanen kuuluu talveen ja lämpimät vaatteet mahdollistavat virkistävän ulkoilun.
Muistanpa kuitenkin sen hurjan pakkastalven reilun kymmenen vuotta taaksepäin, jolloin pakkanen huiteli puolivälissä viittäkymmentä Rovaniemelläkin. Kävelin neljän kilometrin työmatkat mennen tullen, auton jätin kotiin suosiolla. Olin silloin työssä paikallisessa kuljetusyrityksessä, jonka kalusto joutui koville pakkasissa, mutta pidettiin kunnossa ja tien päällä. Hattua nostan vieläkin asentajille ja kuljettajille.
Lapsuudessani talvi oli pienelle koululaiselle sitkeyttä kysyvä, kuten kaikille muillekin auratuista teistä syrjässä asuville. Kyläteillä liikuttiin hevosilla harvakseltaan ja lumituiskut hävittivät tien näkymättömiin. Jokapäivä me velipojan kanssa kahlasimme kilometritolkulla kouluun eikä siinä ollut mitään ihmettelemistä. Saimmepa siinä rautaisen terveyden, joka on kantanut näihin päiviin saakka.
Viisikymmenluvun lasten elämä oli vallan toisenmoista muutenkin, aikuisilla oli muutakin tekemistä kuin vahtia perillisiään. Opimme itse "katsomaan eteemme", eikä minulle koskaan sattunut haaveria kaikista vaaranpaikoista huolimatta. Toisin kuin velipojalle, häntä puri koira, potki hevonen ja kantapääkin särkyi polkupyörän pinnojen väliin. Enkä varmaan jäänyt pekkaa pahemmaksi touhuamisissani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti