Aamukahvia juodessani kuuntelin Lapin radiosta juttua Kansallisteatterin kiertuenäytelmästä Paperisilta.
Sitä esitetään mm. vastaanottokeskuksissa, joissa on ihmisiä eri maista eikä ole yhteistä kieltä, ei sitä englantiakaan.
Kommunikointi ihmisten välillä ei välttämättä tarvitse sanallista viestintää. Sen olen kokenut itsekin teatterissa ja myös eräällä junamatkalla.
Olin menossa vuosia sitten yöjunalla Riihimäen kautta Lahteen päivävaunussa istuen. Jo Rovaniemen asemalla panin merkille maahanmuuttajien ryhmän. Muutama nuorimies oli saattamassa junaan vanhempaa miestä, joka sitten tulikin samaan vaunuun kanssani.
Yö on pitkä aika matkustaa istuen, torkahtelujen lomassa tulee seurattua kanssamatkustajia. Varmaan puolin ja toisin. Riihimäellä tuli aika vaihtaa junaa. Olimme poistumassa vaunusta, kun tämä mies nykäisi hihastani ja näytti lippuansa, oivalsin hänen haluavan varmistua jäävänsä oikealle asemalle. Samalla näin lipusta, että hän oli myös matkalla Lahteen, joten otin hänet siipieni suojaan.
Erotessamme Lahden asemahallissa kättelimme. Sanaakaan hän ei sanonut koko matkan aikana, ei edes äidinkielellään. Se ei kuitenkaan ole syy miksi muistan hänet, vaan hänen silmänsä. Ne olivat paljon kärsineen ihmisen silmät, niissä ei ollut elämää. Sanattomasti hän pystyi välittämään myös kiitoksensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti