Viime kesä oli menetysten aikaa, monta suruviestiä , yllätyksellisiä.
Suren yhä 'pikkusiskoni' kuolemaa, monessa yhteydessä hän nousee mieleeni... mutkaton, aito, käytännöllinen...Minulla oli tapana soittaa hänelle extempore maastossa liikkuessani kysyäkseni jotakin näkemääni yksityiskohtaa, työkseen maanmittaustoimituksia tekevältä...
Kaisa on poissa, mutta elämä jatkuu.
Tulevalla viikolla kummipoikani poikkeaa kihlattunsa ja koiriensa (kääpiösnautsereita tietenkin)kanssa Taivaanrannalle matkalla pohjoiseen. Ehkä puhumme hiukan jalkapallostakin : )
Kun Kaisan pojat olivat pieniä alotin heidän kasvunsa seuraamisen seinälle, siitä viereinen kuva. Kuvasta näkee, että mie olen pätkäpätkäpätkä, ja voi sitä päivää kun pojat kasvoivat ohitseni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti