Jälleen pala Rovaniemen historiaa häviää uuden tieltä. Eipä sillä että olisin asiaa vastaan, tunnen vain hiukan haikeutta taakse jääneen nuoruuden perään.
Kairatie ja Lapinaukea olivat kuusikymmenluvulla Rovaniemelle muuttaneet tyttösen elämän keskipisteitä.
Tämä näkymä kauas horisonttiin on jäänyt unohtumattomana mieleeni ensimmäisenä lapin kesänäni. Katselin sitä tulevan mieheni kanssa pikku- Fiiatin ikkunasta muuanna kesäyönä...
Sinä kesänä pyöräilin paljon. Rahattomalle nuorelle se oli ainoa tapa liikkua pitkiä matkoja, eikä ajatuksissakaan käynyt sana hyötyliikunta.
Silloin pyöräilin työpäivän jälkeen Muurolaan saakka vain kylästelläkseni.
Edelleen polkupyörä pitää pintansa kulkuvälineenä, Rovaniemen vanhan kaupungin alue on sopivan pieni kaikenlaisten asioiden hoitamiseen pyöräillen. Ja kylästelynkin! Poljin eilen vaaralta toiselle, Korkalovaarasta Nivavaaraan. Matkana se ei ole polkupyörälle vaativa, mutta ne nousut! Alamäessä vauhti kohoaa helposti 40-50 km/h (jos uskaltaa antaa mennä), ja laskut ovat kilometrien mittaisia. Vastaavasti nousut kysyvät sisua ja kuntoa. Tuli pari kertaa mieleen kotona parkissa nököttävä autoni : ) Oli minulla syykin mokomaan itseni rääkkäykseen, Sulo-poika oli Marjaanan luona siistiytymässä näyttelyitä varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti